Siirry sisältöön
  Vastaa budjetti.vm.fi-sivuston käyttäjäkyselyyn ja vaikuta uuden budjettiverkkosivuston kehittämiseen. Kyselyyn pääset tästä.

Talousarvioesitys 2012

3. Talousarvioesityksen talouspoliittiset lähtökohdat ja tavoitteetPDF-versio

3.1. Finanssipolitiikka

Suomen kansainvälistä taloudellista ympäristöä leimaa epävarmuus. Suomen talouden perustekijät ovat kuitenkin hyvät verrattuna useimpiin muihin maihin, mutta Suomen taloudella on tunnetut haasteensa. Suomen kannalta on tärkeää kohentaa talouden kilpailukykyä ja pitää yllä luottamusta julkisen talouden kykyyn hoitaa velvoitteensa kaikissa tilanteissa. Konkreettinen tavoite on säilyttää valtion luottoluokitus nykyisellä parhaimmalla mahdollisella tasolla. Tämä puoltaa määrätietoista ja tiukkaa finanssipolitiikkaa yhdistettynä maltilliseen kotimaiseen kustannuskehitykseen.

Hallituksen tavoitteena on valtiontalouden velan ja kokonaistuotannon suhteen kääntäminen selkeään laskuun vaalikauden loppuun mennessä. Lisäksi hallitus on sitoutunut päättämään vaalikauden loppuun mennessä toimista, joita tarvitaan koko julkisen talouden kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi. Tavoitteisiin pääsemiseksi hallitus tavoittelee valtiontalouden tasapainoa sekä talouden voimistuvaa kasvua.

Hallitus täsmentää kehyspäätöksessään toimenpiteet, jotka parantavat valtiontalouden rahoitusasemaa n. 2,5 mrd. euroa vuoteen 2015 mennessä. Tämän ohella menoja kohdennetaan uudelleen perusturvan parantamiseen sekä talouden kasvua ja työllisyyttä edistäviin toimiin. Nämä toimet eivät kuitenkaan yksinään riitä tasapainottamaan valtiontaloutta ja kääntämään valtiontalouden velkasuhdetta laskuun. Valtiovarainministeriön arvion mukaan valtiontalouden alijäämä olisi edelleen 2,8 % suhteessa bruttokansantuotteeseen v. 2015. Toisaalta nopeamman kasvuvauhdin toteutuminen ja työllisyystavoitteissa onnistuminen voivat johtaa myös ennustettua pienempään alijäämään.

Julkisen talouden kestävyysvajetta ei kyetä poistamaan pelkästään finanssipoliittisin toimin. Rakenteelliset toimet, jotka edesauttavat korkeampaa työllisyysastetta, pidempiä työuria, julkisten palveluiden parempaa tuottavuutta, tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta sekä korkeampaa kasvupotentiaalia, ovat oleellisia valtiontalouden tasapainottamiseksi, ennustettua nopeamman kasvun luomiseksi ja julkisen talouden kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi.

Hallitus tavoittelee työllisyysasteen nostamista 72 prosenttiin ja työttömyysasteen painamista 5 prosenttiin vaalikauden loppuun mennessä. Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää, että työvoiman ulkopuolella olevien määrä alenee merkittävästi ja että suurin osa työvoimaan siirtyvistä kansalaisista työllistyy. Erityisesti työttömyysastetavoite on haastava.

3.2. Julkisen talouden kestävyys pitkällä aikavälillä

Suomen väestörakenne on alkanut muuttua viime vuosien aikana julkisen talouden rahoituspohjan kannalta epäedullisempaan suuntaan. Työikäisen väestön (15—64-vuotiaat) määrä kääntyi laskuun v. 2010. Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan työikäisen väestön odotetaan supistuvan runsaalla 130 000 henkilöllä kuluvalla vuosikymmenellä ja kääntyvän takaisin kasvu-uralle vasta v. 2030 lähinnä maahanmuuton ja kasvavan syntyvyyden ansiosta. Vanhushuoltosuhteen (15—64-vuotiaat suhteessa 65 vuotta täyttäneisiin) heikkenemiseen vaikuttaa suurten ikääntyvien ikäluokkien lisäksi myös odotettu eliniän kasvu. Nämä demografiset tekijät painavat vanhushuoltosuhteen nykyisestä 26 prosentista 45 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä.

Työikäisen väestön supistuminen vähentää työvoimapotentiaalia, jolloin talouskasvu näyttäisi jäävän jatkossa ainoastaan tuottavuuden kasvun varaan. Tämä johtaa aiempaa hitaampaan talouskasvuun, mikä on ongelmallista julkisen talouden rahoituspohjalle. Työikäinen väestö on saatava jatkossa aiempaa enemmän osaksi käytettävissä olevaa työvoimaa, mikä edellyttää mm. rakenteellisen työttömyyden määrätietoista purkamista.

Ikääntyvän väestön kasvu lisää julkisia menoja merkittävästi tulevina vuosikymmeninä. Eläkemenojen ennakoidaan kasvavan nopeasti 2010-luvulla. Elinaikakerroin kuitenkin lievittää eliniän kasvusta johtuvia menopaineita jonkin verran. Terveydenhuoltomenojen ja vanhusten hoivamenojen kasvu kiihtyy puolestaan 2020-luvulla suurten ikäluokkien saavuttaessa vanhuusiän.

Julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyys on jatkossa koetuksella, kun talouskasvu hidastuu ja hyvinvointimenot kasvavat. Taantuman myötä syntynyt julkisen talouden alijäämä sekä julkisen velan kasvu ovat heikentäneet tilannetta entisestään.

Hallitusohjelmaan kirjatut välittömät toimenpiteet vahvistavat erityisesti valtiontalouden tilannetta, mutta ne eivät riitä kuromaan umpeen julkisen talouden kestävyysvajetta. Tätä varten on aloitettava pikaisesti myös sellaisten rakenteellisten uudistusten valmistelu, joiden kautta voidaan tavoitella pitkän aikavälin kestävyyttä. Tavoitetasona olisi tällöin oltava n. 4 prosentin julkisen talouden ylijäämä bruttokansantuotteeseen suhteutettuna.

Taulukko 5. Väestön ikärakenne Suomessa 2010—2060 (1 000 henkeä)1)

  Yhteensä 0—14-
vuotiaat
15—64-
vuotiaat
yli 65-v. yli 85-v.
           
2010 5 364 888 3 550 926 111
2020 5 636 937 3 408 1 290 165
2030 5 850 943 3 382 1 525 242
2040 5 985 927 3 451 1 608 392
2050 6 090 948 3 461 1 681 447
2060 6 213 957 3 469 1 787 463
Muutos 2010/2060 849 69 -81 861 352

1) Lähde: Tilastokeskuksen väestöennuste 2009, vuoden 2010 osalta toteutunut kehitys.

3.3. EU:n talouspoliittinen koordinaatio

EU-tasolla talouspolitiikan koordinaatioon on kohdistunut uusia haasteita ja vaatimuksia talous- ja rahoituskriisin kypsyessä velkakriisiksi, joka on koetellut erityisesti kolmea euroalueen jäsenvaltiota, Kreikkaa, Irlantia ja Portugalia. Tukitoimiin ja siihen liittyvään, ehdolliseen politiikkakoordinaatioon on osallistunut tiiviisti myös IMF. Euroalueen maiden rahoitusvälineeksi kehitettiin väliaikainen ERVV-mekanismi, jonka tehtävät ottaa v. 2013 hoitaakseen pysyvä Euroopan vakausmekanismi EVM. Samaan aikaan talouspolitiikan koordinaatiota on kehitetty muillakin tavoin.

Eurooppaa ja euroaluetta koskevaan talouspoliittisen ympäristön muutokseen on kaksi syytä. Toinen on kriisi, joka on paljastanut euroalueen maiden väliset kytkennät ja riippuvuudet, jotka näkyvät erityisesti rahoitusmarkkinoilla. Toinen syy on Lissabonin sopimus, jonka 136 artikla antaa mahdollisuuden syventää euromaiden välistä koordinaatiota. Uusi oikeusperusta on antanut mahdollisuuden luoda uutta toissijaista lainsäädäntöä, joka ei koske vain vakaus- ja kasvusopimusta vaan myös laajemmin makrovakauden valvontaa. Uusi lainsäädäntö, jonka käsittely on vielä osin kesken, koskee suoranaisesti myös jäsenvaltioiden budjettipolitiikkaa, koska komission esitys kansallisia budjettikehikkoja koskevaksi direktiiviksi edellyttää uusia järjestelyjä ja toimia myös kansallisella tasolla. Vakaus- ja kasvusopimuksen uudistaminen merkitsee sitä, että sopimuksen ennaltaehkäisevä osa vahvistuu. Tähän vaikuttavat myös mahdollisuudet käyttää jäsenvaltioille kohdistettuja sanktioita entistä tehokkaammin. Toinen merkittävä uudistus liittyy velkakriteerin operationalisointiin, johon on pitkään haettu ratkaisua. Euroalueen velkakriisin yhteydessä tähän on viimein löydetty ratkaisu, joka mahdollistaa sen, että koordinaatio kohdistuu jatkossa entistä välittömämmin myös velkaantumiskehitykseen.

Käyttöön on otettu ns. eurooppalainen ohjausjakso, joka siirtää koordinaation painopistettä yhä enemmän ex-ante koordinaation suuntaan sekä finanssipolitiikassa (vakaussopimus) että rakennepolitiikassa (Eurooppa 2020). Rahoitusvakauden valvonnassa on edistytty selvästi, kun uudet eurooppalaiset rakenteet ovat aloittaneet toimintansa. Tähän liittyy myös EKP:n yhteydessä toimiva järjestelmäriskikomitea (ESRB), joka kokoaa keskeiset tahot yhteen seuraamaan ja arvioimaan rajat ylittäviä vakausriskejä. Myös tilastoalalla on tapahtunut kehitystä, jonka seurauksena eurooppalaisten tilastoviranomaisten asema ja valtuudet ovat olennaisesti vahvistuneet jäsenvaltioissa.

Kaikkien näiden varsin lyhyessä ajassa tapahtuneiden muutosten seurauksena voidaan todeta, että EU- ja euroalueen talouspolitiikkaa koskeva kehikko on täydentynyt olennaisesti ja antaa jatkossa mahdollisuuden paitsi puuttua ongelmiin entistä tehokkaammin myös torjua niiden esiintymistä ennakkoon. Vaikeaksi politiikkakoordinaation tekee se, että euroalueen jäsenvaltiot ovat viime aikoina eriytyneet yhä enemmän. Osassa jäsenvaltioita talouskasvu on elpynyt tuntuvasti ja myös hintakehitys on selvästi nopeutunut. Samaan aikaan eräät jäsenvaltiot eivät ole kuitenkaan päässeet kasvuun mukaan kilpailukyvyn puutteen ym. heikkouksiensa vuoksi, mikä vaikeuttaa koko euroaluetta koskevan talouspolitiikkalinjan löytämistä. Velkakriisiin pitkittyminen ja syventyminen on lisännyt paineita ottaa käyttöön uusia tukitoimia, joilla ehkäistään sen laajeneminen. Tämä koskee Kreikkaa, jonka talouden ahdinko ei näytä helpottavan. Elpymisen lykkääntyminen ja mahdollinen uusi taantuma vaikeuttaisivat velkaongelmien korjaantumista.